Oi että, kuinka voivatkin sininen taivas ja auringonpaiste ilahduttaa, vaikka ylläolevan kuvan kuvauspäivänä oli kolmekymmentä astetta pakkasta! :) Nappasin kuvan puhelimella, koska en raskinut "oikeaa" kameraa viedä ulos ollenkaan.
Tammikuun ensimmäisen viikon pakkanen toi lisätyötä, koska puulla lämmitettiin tavallista talviaikaa enemmän. Ulkoilimme kyllä joka päivä myös, monen monta vaatekertaa päällekkäin. :) Sisätiloissa on nautiskeltu lämpimistä juomista ja "lohturuoista" (esim. erilaiset pataruoat). On kudottu sukkia ja luettu kirjoja, ja nytpä koetan saada aikaiseksi yhden postauksenkin.
[...]Talvimaisema peittää salaisuutensa. Se ei lavertele niinkuin kesä.Lumi on luonnon kainous.Se on arvokasta, se on samaa kuin ihmisessä vaitiolo.Maisema lumen peitossa on tavallaan ylempää luokkaa kuin avomielinen, kaikille katseille avattu, kirjava kesäpuisto.
Kersti Bergrothin (1886–1975) aforismikokoelma Meidän elämämme täällä on ilmestynyt vuonna 1973. Saman vuoden keväällä isoäitini sisko on, omistuskirjoituksen mukaan, lahjoittanut kuvassa näkyvän kappaleen isoäidilleni.
Bergroth lienee ollut tarkkanäköinen kirjailija. :) Yli viisikymmentä vuotta sitten hän kirjoitti kirjansa esipuheessa näin: Kirja on nykyaikaiselle kärsimättömälle lukijalle sopiva siitäkin syystä, että hän voi joskus joutohetken sattuessa selailla sitä ja jättää sen kesken milloin vain.
Melkein joka sivulta löysin jotain itseäni puhuttelevaa ja ajankohtaista.
Tämä nousukasaika kunnioittaa vain sitä, mikä on vallassa: rahaa, terveyttä, nuoruutta, menestystä.Se ei aavista, että suojeleminen on nautintoa. (s. 8)
»En aio tutkia», sanoi Goethe kerran, »mistä nykyinen nuorisomme on saanut sen kuvitelman, että se jo syntyessään on tuonut mukanaan kaiken sen, mikä tähän asti on voitu saavuttaa vain monivuotisten tutkimusten ja kokemusten kautta, mutta sen verran luulen voivani sanoa, että nämä Saksassa nyt niin usein ilmenevät käsitykset, joiden mukaan kaikki vähitellen tapahtuvan kehityksen portaat ketterästi voidaan ohittaa, eivät anna paljon toiveita, että mestariteoksia olisi odotettavissa.» (s.18)
Sellaiset sanat kuin »hyveellinen» ja »siveä» ovat melkein kadonneet kielistä.Voitteko kuvitella nykyaikaisen kirjan sankaritarta, joka olisi siveä? »Siveä» on muuttunut humoristiseksi sanaksi.Eikä taiteellisen romaanin sankari voi olla »jalo». Kuinka epätaiteelliselta hän vaikuttaisi!Sana »hurskas» on jossakin määrin säilynyt kirjallisuudessa. Joku mummo parka voi vielä olla hurskas. Mutta hurskas sankari tai sankaritar? Sellaista ei enää ole kirjoissa – vaikka todellisuudessa onneksi on. (s.44)
Joskus tuntuu siltä, että meidän ihmisten ei enää pitäisi kirjoittaa runoja.Meidän ei pitäisi olla runollisia ainoastaan silloin tällöin. Ei runous ole mikään Äitien päivä, jona pukeudutaan tunnelmaan ja ollaan hyviä äidille, vaan jokahetkinen tapahtuma.Kaikkien pitäisi kirjoittaa ja lopulta puhuakin pelkkää runoutta.
Muutamille ihmisille ovat juhlahetkiä ne minuutit, kun me olemme heidän seurassaan, ja ne samat minuutit voivat olla meille vain velvollisuuskäyntejä.Me ajattelemme ja puhumme niiden aikana vain puolella voimalla. He vasta oikein elävät silloin.Me teemme niinä hetkinä raskaasti syntiä.
Postauksen kuvituksena talvinen herkkuhetki, glögiä (joka näyttää kuvissa tylsän vaalealta) ja italialaisia kaakaokeksejä. :)
Meidän elämämme täällä - Helmet-lukuhaasteen kohta 32:
Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa
Oletteko lukeneet Bergrothin teoksia, esimerkiksi tyttökirjasarjoja Eevasta tai Minnasta?



















