Lääkäri sanoi piispalle: - Joten, arvoisa piispa, teidän nuorella apulaisellanne on enintään kolme vuotta elinaikaa, eikä hän tiedä sitä. Kerrotteko te hänelle vai mitä te aiotte tehdä?
Piispa sanoi lääkärille: - Kerron kyllä, mutta en vielä. Jos kerron nyt, hän yrittää liikaa. Paljonko hänellä on tehokasta elinaikaa jäljellä?
- Vajaat kaksi vuotta, jos hänellä on onnea.
- Niin vähän aikaa ja niin paljon opittavaa? Minulla ei sitten ole valinnanvaraa. Lähetän hänet vaikeimpaan seurakuntaani. Lähetän hänet Kingcomeen intiaanien matkapapiksi.
- Toivottavasti piispa rukoilee silloin hänen puolestaan.
Mutta piispa vastasi vain lempeästi, että juuri sinne hän olisi halunnut lähteä itsekin, jos olisi ollut nuori jälleen ja apulaisen sijassa.
Piispa ei lopultakaan kerro Mark Brianille tämän sairaudesta, mutta ajan kuluessa Mark ymmärtää asian itse. Sitä ennen hän kuitenkin oppii ja saavuttaa paljon, myös kyläläisten ystävyyden ja kunnioituksen. Margaret Cravenin Kuulin pöllön kutsuvan (alkuteos I Heard the Owl Call My Name 1967, ilmestyi suomeksi 1976) oli seitsenkymmenluvun bestsellereitä (ja nimeä kutsuvasta pöllöstä tuli sanonta meidänkin perheeseen). Kingomen intiaanikylä Brittiläisessä Kolumbiassa Kanadan lounaisrannikolla on kuihtumassa pois. Ulkopuolinen maailmaa kiehtoo ja muuttaa kylän nuoria, ja vanhat siirtyvät pöllön maahan. (Hyvin kaunis ilmaus - minäkin haluaisin pöllön maahan, kun kuolen... :))
Vanha pappi kertoo nuoremmalle ikivanhoista autioituneista intiaanikylistä:
- Sillä jonka muistan parhaiten ei ollut lainkaan nimeä. Se ei elänyt edes muistoissa. Kukaan ei tiennyt, kauanko se oli ollut autiona tai miksi se oli hylätty. Me ankkuroimme veneen ja soudimme rantaan. Yksi toteemi oli vastassa rannassa, se kohosi harmaana ja koruttomana kuin kreikkalainen pylväs. Mutta syvemmältä metsästä me löysimme muita, ne olivat pahasti lahonneita, sammal peitti ne ja uusia puita versoi niiden jäännöksistä. Ne olivat tulleet metsästä ja metsä oli ottanut ne jälleen omakseen.
... Kun hän sulki oven, hän vaistosi, ettei hän ollut yksin, ja kun hän kääntyi hitaasti, hän näki edessään ensimmäiset vieraansa.
He olivat ehkä kuusivuotiaita - pikkuinen tyttö ja poika. He olivat tulleet sisään koputtamatta - hän ei saisi heitä ikinä koputtamaan - ja he seisoivat kuin hirven vasat - olivat liian pieniä pelkäämään. He seisoivat ihan hiljaa ja hymyilivät arasti ja lempeästi. Kun hän kysyi heidän nimiään, he eivät vastanneet, katselivat vain häntä lempeillä tummilla surullisilla silmillään siten kuin heidän esi-isänsä olivat mahtaneet katsella ensimmäistä valkoista miestä viattomuuden päivinä.
Niin, Brittiläisen Kolumbian alkuperäiskansat olivat asuneet alueella jo noin 10.000 vuotta, kun eurooppalaiset saapuivat 1700-luvun lopulla. Uudisasukkaiden tuomat taudit aiheuttivat suurta tuhoa alkuperäisväestössä, joka oli suhtautunut ystävällisesti tulokkaisiin.
Valkoisten mukana tuli kristinusko. En tiedä paljoakaan lähetystyöstä Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen parissa, mutta kirjan kylässä kristinusko on luonteva ja myönteinen osa elämää. Ennen joulua Mark ja Jim kiersivät kaukaisissa kylissä ja lautoilla...
... Ja kun joululaulut oli laulettu ja lahjat annettu, Mark pystytti aina kannettavan alttarin korutonta jumalanpalvelusta varten, ja kun he irrottautuivat laiturista, hän kääntyi aina katsomaan jotakin pikkutyttöä, joka puristi syliinsä rättinukkea, jota hellittäisiin koko vuoden.
He palasivat kylään jouluaattona. [...] Yhdeltätoista Mark yritti yhä houkutella hiukan lisää lämpöä kirkon pulleasta kamiinasta. Sitten hän kiiruhti pappilaan, pesi noen käsistään, pukeutui messupukuunsa ja palasi kirkkoon tarkistamaan viinin ja ehtoolliskalkin, soittamaan kelloa, sytyttämään kynttilät.
Sitten kaikki oli valmista. Hän oli yksin ja odotti tihentyvässä hiljaisuudessa, ja kynttilät valaisivat kultaista kotkaa ja karitsaa pitelevän Kristuksen surullisia silmiä ja hänestä tuntui kuin pikku kirkkokin olisi odottanut.
Hän käveli hitaasti keskikäytävää pitkin ja haluamatta avata ovea ennen kuin viime hetkellä pelätessään kallisarvoisen lämmön karkaavan hän meni ovesta vasemmalla olevan ikkunan ääreen ja koki odottamatta yhden niistä ihmiselämän hetkistä , jotka riippuvat ajan ja avaruuden välissä ja jäävät pysyvästi mieleen.
Lumi kattoi paksuna Setrimiehen hartiat, nuorten kuusten oksat taipuivat taakkansa alla. Hän näki talojen valojen sammuvan toinen toisensa perään, ja lyhdyt alkoivat vilkkua verkkaan, kun heimo liikkui jonossa hitaasti polkua pitkin kirkkoon. [...] Hän käveli ovelle ja aukaisi sen ja astui ulos leppeään valkeaan yöhön, ja lumi kuiski nyt askelten alla.
Kirjan pohjalta on tehty elokuva, jota en ole nähnyt. Kylä ja sen ympäristö, joki ja merenlahti ympärillä kohoavine kallioineen ja havumetsineen ovat upea tausta tarinalle, joka virtaa rauhallisesti ja surumielisesti kuin joki kylän ohi.
... Paikoitellen polku oli niin kapea, että arkkua kantavien miesten täytyi kallistaa sitä ja taiteilla se varovasti puiden välitse, ja metsän syvässä siimeksessä eräät lammikot eivät koskaan kuivuneet ja Mark piteli ylhäällä kasukanhelmaansa ja tunsi paljaassa päässään märät pisarat, jotka tipahtelivat taannoisen sateen kastelemien kuusten oksilta.
Kotka saattoi heitä, katosi välillä näkyvistä ja palasi jälleen kiertäen laajaa kehää, ja kerran he yllättivät naarashirven ja sen pikku vasan. Hirviemo töni varsaansa varovasti pois polulta ja piti itsensä koko ajan sen ja ihmisten välissä. Kun polku kääntyi, Mark katsoi taakseen ja näki heimon tulevan setrien ja hemlokkien välistä harvana nauhana, kävelevän hitaasti ja äänettömästi - jalat vain tassuttivat pehmeää karikekerrosta vasten.
Siten he marssivat, ilma oli raikas sateen jäljeltä ja sen täytti kuusten pihkainen tuoksu, taivas kaartui sinisenä ja valkoisten pilvien täplittämänä. Whoop-Szon huipulla puurajan yläpuolella lumi odotti heinäkuun auringon lämpöisiä säteitä, jotka lähettäisivät sen vyörymään alas niin mahtavasti jylisten, että koko kylä tuntuisi täyttyvän sen pauhusta. Ja Markista tuntui, että kuolema kuului sinne niin kuin vuoret kuuluivat, niin kuin kotka kuului, niin kuin kuuluivat pikkuiset vilkkaat oravat, jotka kurkkivat häntä kuusenoksien alta. Ja hän ajatteli, että kuoleman rumuus oli siellä yhtä merktyksetöntä kuin neulaset, jotka tekivät polun pehmeäksi hänen jalkojensa alla, tai kuin tuulen varistamat karikkeet sankan aluskasvillisuuden seassa.
Kirjan takakannen tekstin mukaan romaani puhuu siitä mikä elämässä on tärkeintä. Yksi virke kirjan lopussa tiivistää ainakin yhden näistä tärkeistä teemoista. Kun Markin ruumista tuodaan kylään, kylän töykeä opettaja haluaisi kerrankin liittyä joukkoon, mutta ei saa talopahasensa ovea auki (!).
Jos halusi liittyä muihin, oli välitettävä, ja välittäminen merkitsi elämistä ja kärsimistä.
Tämä kirja tulee siis Helmet-haasteen kohtaan vieraista kulttuureista. Pöllöistä puheen ollen, minulla on kaksikin unohtumatonta pöllökokemusta, mutta ei yhtään omaa kuvaa pöllöistä, joten tämän postauksen kuvituksena on kuvia muista linnuista viime päiviltä.
Iloista palmusunnuntaita!
As predicted, it was snowing on Monday and Tuesday. We had about 20 cm of fresh, white snow. Some migratory birds have already arrived here and our bird feeding area has been more crowded than ever during the winter months. Some of the photos are really dark, sorry!
Happy Palm Sunday!
 |
| Turdus merula, Dendrocopos major, Fringilla coelebs... |
 |
| ... and Acanthis flammea |
 |
| Sciurus vulgaris |
 |
| Spinus spinus |
