13.2. Keramiikka. Ensimmäiseen kohtaan minulla oli useita ehdokkaita, joista valitsin eteläkorealaisen ystävän lähettämän kahvittelukuvan. En osaisi kuvitella kauniimpaa kuppia ja kakkulautasta.
16.2. Köynnös: ihanan värisiä sinisateita (Italiassa).
17.2. Karkki: "ranskalaisia pastilleja".
18.2. Kivi: näistä sileistä pikkukivistä (kerätty aikoinaan Genesaretinjärven rannalta) otetut kuvat ovat olleet omia ja muidenkin suosikkeja. :)
19.2. Kylmä: myös nämä jääkiteet (vanhan puutalon nurkkalaudassa) ovat mielestäni aika kauniita – eivätkö ne näytäkin aivan kukilta?
14.2.: Kuten hyvin tiedetään, on kataja Suomen kansan vertauskuva. :) Näin kirjoitti Juhani Aho vuonna 1891:
KATAJAINEN KANSANI
Ei ole suinkaan sattuman oikku, että juuri me suomalaiset olemme tänne Suomenniemelle pysähtyneet ja täällä näihin päiviin saakka pysyneet.
(...)
Suomalaiset, ne olisivat kai nekin löytäneet mehevämpiä maita, joissa rieska ja hunaja vuotaa. Mutta heidän halunsa näyttää aina vieneen heitä kuta karuimmille maille. Ihan kuin uhalla he ovat hakeneet kuivia kankaita, veteliä soita ja synkkiä routapohja-korpia.
On niitä, jotka ovat sanoneet sitä pakolliseksi siirtymiseksi muiden väkevämpien tieltä. Minä luulen, että se on ollut esi-isiemme käytännöllisin kuninkaan-ajatus. He ovat tunteneet omien sivujensa sitkeyden, ja siinä, missä toisten selkäranka olisi rusahtanut poikki, siinä on h e i d ä n selkärankansa vain voimistunut. Kuokka on ollut heidän miekkansa ja sillä ovat he valloittaneet itselleen maan, jonka voittajakin on tunnustanut heidän omakseen. Minkä nimellinen hän lienee milloinkin ollut, puhuipa hän ruotsia, tanskaa tai venäjää, lopputulos taisteluista on ollut se, että taistelutanner jäi suomalaisille itselleen. Ulkolaisille uudisasukkaille on se ollut liian kova pähkinä purra. Ja niin se on vieläkin. Jos me ojentaisimme sen vieraalle ja sanoisimme: »tuoss' on . . . tule ja ota!» — niin ei hänessä kuitenkaan olisi sen ottajata.
Sentähden me kaikesta huolimatta saatamme istua jotenkin rauhallisina ja mitään hätäilemättä, »vaikk' onni mikä tulkohon». Me saatamme tyynesti kuunnella taivaan tuulien huminata, niinkuin kataja kivisellä mäellä. Ylä-ilmoista iskevä ukkonen musertaa pirstaleiksi korpikuusen, mutta katajikkoon se tupsahtaa voimatonna. Sotaratsut ajavat siitä ylitse ja kanuunavaunujen rattaat saattavat taivuttaa sen maata myöten. Mutta kataja ei katkea. Ei synny verihaavaa, ei tule luun vikaa. Kun meteli on ohitse, ojentaa pieni puu lyhyen jäntevän vartensa ja oksa risahtaa oksalle: »kasva sinä sinnepäin, minä kasvan tänne». Eikä kestä kauvan, ennenkuin on jo jalkain jälki ja pyöräin uurtama ura peitossa. Ja kun yliajaja huomenna hakee eilisiä jälkiään, ei hän enää niitä löydä. Tie on kasvanut umpeen ja katajikko näyttää koskemattomalta.
Niiden meidän veljiemme viljelyksiin, jotka ovat asuinsijoikseen hakeneet pehmeämpiä peltomaita, ovat uurrokset tunkeneet syvemmälle. Mutta juuri se, että me valitsimme kovimman kallioniemekkeen, jossa ainoastaan meidän kaltaisemme katajat voivat kasvaa, se oli meidän suurin viisautemme. Se Mooses, joka meidät tänne luvattuun maahamme johti, hän ymmärsi sen sitkeyden voiman, joka piili hänen kansansa katajuudessa.
Valitettavasti minulla ei ole kiinnostavia kuvia katajista. Näissä seuraavissa kuvissa sen sijaan saattaa olla katajiakin. :)
15.2. Kannu:
16.2. Köynnös: ihanan värisiä sinisateita (Italiassa).
17.2. Karkki: "ranskalaisia pastilleja".
18.2. Kivi: näistä sileistä pikkukivistä (kerätty aikoinaan Genesaretinjärven rannalta) otetut kuvat ovat olleet omia ja muidenkin suosikkeja. :)
19.2. Kylmä: myös nämä jääkiteet (vanhan puutalon nurkkalaudassa) ovat mielestäni aika kauniita – eivätkö ne näytäkin aivan kukilta?
Ihanaa (laskiais)sunnuntaita!
Have a lovely Sunday (before Lent)!
