LÀÀkÀri sanoi piispalle: - Joten, arvoisa piispa, teidÀn nuorella apulaisellanne on enintÀÀn kolme vuotta elinaikaa, eikÀ hÀn tiedÀ sitÀ. Kerrotteko te hÀnelle vai mitÀ te aiotte tehdÀ?
Piispa sanoi lÀÀkÀrille: - Kerron kyllÀ, mutta en vielÀ. Jos kerron nyt, hÀn yrittÀÀ liikaa. Paljonko hÀnellÀ on tehokasta elinaikaa jÀljellÀ?
- Vajaat kaksi vuotta, jos hÀnellÀ on onnea.
- Niin vÀhÀn aikaa ja niin paljon opittavaa? Minulla ei sitten ole valinnanvaraa. LÀhetÀn hÀnet vaikeimpaan seurakuntaani. LÀhetÀn hÀnet Kingcomeen intiaanien matkapapiksi.
- Toivottavasti piispa rukoilee silloin hÀnen puolestaan.
Mutta piispa vastasi vain lempeÀsti, ettÀ juuri sinne hÀn olisi halunnut lÀhteÀ itsekin, jos olisi ollut nuori jÀlleen ja apulaisen sijassa.
Piispa ei lopultakaan kerro Mark Brianille tÀmÀn sairaudesta, mutta ajan kuluessa Mark ymmÀrtÀÀ asian itse. SitÀ ennen hÀn kuitenkin oppii ja saavuttaa paljon, myös kylÀlÀisten ystÀvyyden ja kunnioituksen. Margaret Cravenin Kuulin pöllön kutsuvan (alkuteos I Heard the Owl Call My Name 1967, ilmestyi suomeksi 1976) oli seitsenkymmenluvun bestsellereitÀ (ja nimeÀ kutsuvasta pöllöstÀ tuli sanonta meidÀnkin perheeseen). Kingomen intiaanikylÀ BrittilÀisessÀ Kolumbiassa Kanadan lounaisrannikolla on kuihtumassa pois. Ulkopuolinen maailmaa kiehtoo ja muuttaa kylÀn nuoria, ja vanhat siirtyvÀt pöllön maahan. (Hyvin kaunis ilmaus - minÀkin haluaisin pöllön maahan, kun kuolen... :))
Vanha pappi kertoo nuoremmalle ikivanhoista autioituneista intiaanikylistÀ:
- SillÀ jonka muistan parhaiten ei ollut lainkaan nimeÀ. Se ei elÀnyt edes muistoissa. Kukaan ei tiennyt, kauanko se oli ollut autiona tai miksi se oli hylÀtty. Me ankkuroimme veneen ja soudimme rantaan. Yksi toteemi oli vastassa rannassa, se kohosi harmaana ja koruttomana kuin kreikkalainen pylvÀs. Mutta syvemmÀltÀ metsÀstÀ me löysimme muita, ne olivat pahasti lahonneita, sammal peitti ne ja uusia puita versoi niiden jÀÀnnöksistÀ. Ne olivat tulleet metsÀstÀ ja metsÀ oli ottanut ne jÀlleen omakseen.
... Kun hÀn sulki oven, hÀn vaistosi, ettei hÀn ollut yksin, ja kun hÀn kÀÀntyi hitaasti, hÀn nÀki edessÀÀn ensimmÀiset vieraansa.
He olivat ehkÀ kuusivuotiaita - pikkuinen tyttö ja poika. He olivat tulleet sisÀÀn koputtamatta - hÀn ei saisi heitÀ ikinÀ koputtamaan - ja he seisoivat kuin hirven vasat - olivat liian pieniÀ pelkÀÀmÀÀn. He seisoivat ihan hiljaa ja hymyilivÀt arasti ja lempeÀsti. Kun hÀn kysyi heidÀn nimiÀÀn, he eivÀt vastanneet, katselivat vain hÀntÀ lempeillÀ tummilla surullisilla silmillÀÀn siten kuin heidÀn esi-isÀnsÀ olivat mahtaneet katsella ensimmÀistÀ valkoista miestÀ viattomuuden pÀivinÀ.
Niin, BrittilÀisen Kolumbian alkuperÀiskansat olivat asuneet alueella jo noin 10.000 vuotta, kun eurooppalaiset saapuivat 1700-luvun lopulla. Uudisasukkaiden tuomat taudit aiheuttivat suurta tuhoa alkuperÀisvÀestössÀ, joka oli suhtautunut ystÀvÀllisesti tulokkaisiin.
Valkoisten mukana tuli kristinusko. En tiedÀ paljoakaan lÀhetystyöstÀ Pohjois-Amerikan alkuperÀiskansojen parissa, mutta kirjan kylÀssÀ kristinusko on luonteva ja myönteinen osa elÀmÀÀ. Ennen joulua Mark ja Jim kiersivÀt kaukaisissa kylissÀ ja lautoilla...
... Ja kun joululaulut oli laulettu ja lahjat annettu, Mark pystytti aina kannettavan alttarin korutonta jumalanpalvelusta varten, ja kun he irrottautuivat laiturista, hÀn kÀÀntyi aina katsomaan jotakin pikkutyttöÀ, joka puristi syliinsÀ rÀttinukkea, jota hellittÀisiin koko vuoden.
He palasivat kylÀÀn jouluaattona. [...] YhdeltÀtoista Mark yritti yhÀ houkutella hiukan lisÀÀ lÀmpöÀ kirkon pulleasta kamiinasta. Sitten hÀn kiiruhti pappilaan, pesi noen kÀsistÀÀn, pukeutui messupukuunsa ja palasi kirkkoon tarkistamaan viinin ja ehtoolliskalkin, soittamaan kelloa, sytyttÀmÀÀn kynttilÀt.
Sitten kaikki oli valmista. HÀn oli yksin ja odotti tihentyvÀssÀ hiljaisuudessa, ja kynttilÀt valaisivat kultaista kotkaa ja karitsaa pitelevÀn Kristuksen surullisia silmiÀ ja hÀnestÀ tuntui kuin pikku kirkkokin olisi odottanut.
HÀn kÀveli hitaasti keskikÀytÀvÀÀ pitkin ja haluamatta avata ovea ennen kuin viime hetkellÀ pelÀtessÀÀn kallisarvoisen lÀmmön karkaavan hÀn meni ovesta vasemmalla olevan ikkunan ÀÀreen ja koki odottamatta yhden niistÀ ihmiselÀmÀn hetkistÀ , jotka riippuvat ajan ja avaruuden vÀlissÀ ja jÀÀvÀt pysyvÀsti mieleen.
Lumi kattoi paksuna Setrimiehen hartiat, nuorten kuusten oksat taipuivat taakkansa alla. HÀn nÀki talojen valojen sammuvan toinen toisensa perÀÀn, ja lyhdyt alkoivat vilkkua verkkaan, kun heimo liikkui jonossa hitaasti polkua pitkin kirkkoon. [...] HÀn kÀveli ovelle ja aukaisi sen ja astui ulos leppeÀÀn valkeaan yöhön, ja lumi kuiski nyt askelten alla.
Kirjan pohjalta on tehty elokuva, jota en ole nÀhnyt. KylÀ ja sen ympÀristö, joki ja merenlahti ympÀrillÀ kohoavine kallioineen ja havumetsineen ovat upea tausta tarinalle, joka virtaa rauhallisesti ja surumielisesti kuin joki kylÀn ohi.
... Paikoitellen polku oli niin kapea, ettÀ arkkua kantavien miesten tÀytyi kallistaa sitÀ ja taiteilla se varovasti puiden vÀlitse, ja metsÀn syvÀssÀ siimeksessÀ erÀÀt lammikot eivÀt koskaan kuivuneet ja Mark piteli ylhÀÀllÀ kasukanhelmaansa ja tunsi paljaassa pÀÀssÀÀn mÀrÀt pisarat, jotka tipahtelivat taannoisen sateen kastelemien kuusten oksilta.
Kotka saattoi heitÀ, katosi vÀlillÀ nÀkyvistÀ ja palasi jÀlleen kiertÀen laajaa kehÀÀ, ja kerran he yllÀttivÀt naarashirven ja sen pikku vasan. Hirviemo töni varsaansa varovasti pois polulta ja piti itsensÀ koko ajan sen ja ihmisten vÀlissÀ. Kun polku kÀÀntyi, Mark katsoi taakseen ja nÀki heimon tulevan setrien ja hemlokkien vÀlistÀ harvana nauhana, kÀvelevÀn hitaasti ja ÀÀnettömÀsti - jalat vain tassuttivat pehmeÀÀ karikekerrosta vasten.
Siten he marssivat, ilma oli raikas sateen jÀljeltÀ ja sen tÀytti kuusten pihkainen tuoksu, taivas kaartui sinisenÀ ja valkoisten pilvien tÀplittÀmÀnÀ. Whoop-Szon huipulla puurajan ylÀpuolella lumi odotti heinÀkuun auringon lÀmpöisiÀ sÀteitÀ, jotka lÀhettÀisivÀt sen vyörymÀÀn alas niin mahtavasti jylisten, ettÀ koko kylÀ tuntuisi tÀyttyvÀn sen pauhusta. Ja Markista tuntui, ettÀ kuolema kuului sinne niin kuin vuoret kuuluivat, niin kuin kotka kuului, niin kuin kuuluivat pikkuiset vilkkaat oravat, jotka kurkkivat hÀntÀ kuusenoksien alta. Ja hÀn ajatteli, ettÀ kuoleman rumuus oli siellÀ yhtÀ merktyksetöntÀ kuin neulaset, jotka tekivÀt polun pehmeÀksi hÀnen jalkojensa alla, tai kuin tuulen varistamat karikkeet sankan aluskasvillisuuden seassa.
Kirjan takakannen tekstin mukaan romaani puhuu siitÀ mikÀ elÀmÀssÀ on tÀrkeintÀ. Yksi virke kirjan lopussa tiivistÀÀ ainakin yhden nÀistÀ tÀrkeistÀ teemoista. Kun Markin ruumista tuodaan kylÀÀn, kylÀn töykeÀ opettaja haluaisi kerrankin liittyÀ joukkoon, mutta ei saa talopahasensa ovea auki (!).
Jos halusi liittyÀ muihin, oli vÀlitettÀvÀ, ja vÀlittÀminen merkitsi elÀmistÀ ja kÀrsimistÀ.
TÀmÀ kirja tulee siis Helmet-haasteen kohtaan vieraista kulttuureista. PöllöistÀ puheen ollen, minulla on kaksikin unohtumatonta pöllökokemusta, mutta ei yhtÀÀn omaa kuvaa pöllöistÀ, joten tÀmÀn postauksen kuvituksena on kuvia muista linnuista viime pÀiviltÀ.
Iloista palmusunnuntaita!
As predicted, it was snowing on Monday and Tuesday. We had about 20 cm of fresh, white snow. Some migratory birds have already arrived here and our bird feeding area has been more crowded than ever during the winter months. Some of the photos are really dark, sorry!
Happy Palm Sunday!
 |
| Turdus merula, Dendrocopos major, Fringilla coelebs... |
 |
| ... and Acanthis flammea |
 |
| Sciurus vulgaris |
 |
| Spinus spinus |
