Anita Brookner: Rantahotelli

 

Huomenta ja hyvää alkanutta helmikuuta! Kuten aina vuoden alussa, koetan ehtiä lukea kirjoja ja jopa tehdä niistä postauksia. Kun kevät lähenee, lukemiseen käytettävissä oleva aika vähenee, huimaa vauhtia. Minulle käy myös usein niin, että luen kirjan ja teen siitä muistiinpanoja, mutta postauksen kirjoittaminen lykkääntyy ja kuukausien päästä en saa itsekään selvää kommenteistani. :)

Tässä tulee vuoden 2024 toinen kirjapostaukseni. Selailin Helmet-listan alkupäätä: ykköskohtaan on helppo löytää luettavaa, toinen aihe ei erityisemmin kiinnosta, kolmoskohtaan (Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja) valitsin hyllystäni Anita Brooknerin Rantahotellin. Se on voittanut Booker-palkinnon ilmestymisvuonnaan 1984.

Kirjan hotelli sijaitsee Sveitsissä, Genevenjärven rannalla. (Hotellihuoneen ikkunasta näkyy järven takaa, Ranskan puolelta siintävä Dent d'Oche -vuori.)  Vuodenaika on syksy, tapahtuma-aika on 1960- tai 1970-lukua, vaikka jotkin tavat ja asenteet tuntuvat kuuluvan selvästi aiemmille vuosikymmenille. Kirjassa viitataan (nykyaikaiseen) Cosmopolitan-lehteen. (Wikipedian mukaan lehti alkoi Yhdysvalloissa ilmestyä ensimmäisen kerran vuonna 1886 perhelehtenä, mutta se muutettiin naistenlehdeksi 1960-luvulla. :)) Väritelevisio on vielä hieman ylellinen.

Kirjasammon sivulta voitte lukea Rantahotellin takakansitekstin. En täysin ymmärrä sitä. :) "Tyrmistyttävä skandaali" on todellakin tuonut päähenkilö Edithin rauhaisaan, harvojen tuntemaan sveitsiläishotelliin, mutta mikä on mainittu "uusi katastrofi"? Toki kirjan lopussa lukija jännittää kuinka Edith aikoo vastata tiettyyn ehdotukseen, mutta ainakin minun mielestäni hän lopulta teki aivan oikean ratkaisun.

Mitä voin teoksesta kirjoittaa paljastamatta liikaa tarinasta? Teksti soljuu rauhaisasti (suomentaja Eva Siikarla). Sillä, että Edithin hotellihuone on kauttaaltaan ylikypsän vasikanlihan värinen, on arvatenkin jokin merkitys. Huoneen kaappi on umpitautinen (?). Takakansiteksti puhuu "upeasta huumorista", aikalaisarvio sen sijaan "hiljaisesta ironiasta". Kallistuisin enemmän jälkimmäisen kannalle. Minua viihdyttää hetkittäinen itseironia Edithin rakastajalleen kirjoittamissa kirjeissä. Kun Edith on kertonut arvioineensa erään henkilön ammatin väärin, hän kirjoittaa: Se romaanikirjailijan kuuluisasta kuvittelukyvystä. Erehdyttyään toisenkin henkilön sosiaalisen taustan arvaamisessa, hän kommentoi: Se romaanikirjailijan kuuluisasta jne.

Ulkoilman ja vuoristomaisemien ystävänä pidän kohdasta, jossa Edith ja herra Neville ovat kavunneet vuoren laelle. 

Se vaisu ja varovainen olento joka hän [Edith] oli järvenrannalla ollut oli myös kadonnut, oli haihtunut hänen noustessaan tuohon korkeampaan ilmanalaan, ja etäisen ja melkein kristallisen prosessin avulla oli syntynyt uusia komponentteja jotka olivat muodostaneet jotain kovempaa, kirkkaampaa, päättäväisempää, realistisempaa, joka pystyi antamaan arvoa nautinnolle, suorastaan odottamaan sitä.

Ehkäpä auringonpaiste  ja kirpeä vuoristoilma auttoivat Edithiä myös vastustamaan herra Nevillen kyynisiä viisauksia elämästä. Koko kirjan ajan minusta oli tuntunut, että yksi Edithin epätyydyttävän elämän ongelmista oli se, että hän ei ollut oppinut sanomaan ääneen, ehkä ei edes itselleen, mitä haluaa elämältä ja ihmissuhteilta. Mutta halut ja toiveet on tuotava julki, tuotava sitkeästi julki [...] huomaa Edithkin kirjan loppupuolella ja se kannattaakin meidän kaikkien muistaa. Ei kannata luulla, että muut tietävät mitä haluamme, jos emme selvästi kerro sitä heille.

Näissä sisäkuvissa näkyy kaupasta ostettu laskiaispulla. Yritin ensin kasata kahvikupin seuraksi jonkinlaisen kakkupalan Edithin ja Monican kahvilakäyntien hengessä, mutta kakkupalan koristelu romahti... :D

Postauksen muista kuvista osa on Sveitsistä (ja osa Italian puolelta), ei tosin järven rannalta eikä syksyllä otettuja. :)

Happy February, everyone!