Hei taas ja mukavaa sunnuntai-iltaa! Tämän postauksen kuvat ovat kirjankansikuvaa lukuun ottamatta Italiasta, tosin eivät kirjaan liittyvältä Comojärveltä. Käytän Sofia Lundbergin romaanin
Tapaa minut tammen alla (alkuteos ilmestynyt 2019)
Helmet-haasteen kohtaan 7: kirja kertoo ystävyydestä.
Kirjan takakannessa teosta kuvataan näin:
"Kuinka päästä jaloilleen tuhoisan parisuhteen päätyttyä? - Estherillä on takanaan vaikea ero, ja piinallisen yksinäisinä viikonloppuina hän tekee kävelyretkiä vanhan tammen luo. Siellä hän tutustuu Rutiin, vanhaan rouvaan, jolla on uskomaton kyky vaalia elämän pieniä, kauniita asioita. Rut muistelee nuoruuttaan, ja Esther lumoutuu hänen kertomuksistaan. Naisten välille kehittyy odottamaton ja luja ystävyys, mutta Rutilla on kuitenkin salaisuus. Sen selvittäminen vie Estherin Comojärvelle Italiaan, missä luultua monimutkaisempi ja yllättävä elämänkohtalo alkaa piirtyä esiin."
Jälleen kerran kuvaus ("uskomaton kyky vaalia elämän pieniä, kauniita asioita") sai minut odottamaan kirjalta hieman liikaa. Tämän kirjan kuitenkin voisin lukea toiseenkin kertaan. Ja erikoismaininta kauniista kannesta!
Alla siis subjektiivisia mielipiteitäni kirjasta. ;) Jos ette halua lukea juonipaljastuksia, ihastelkaa vain Italian maisemia My Woodland Gardenin Italian-kirjeenvaihtajan kuvissa.
Kirjassa vuorottelevat preesensmuotoinen kerronta ja Estherin muistikirjaansa kirjoittamat "muistot menetetystä perheestä". Lukijan päässä soivat hälytyskellot jo muistelun toisella sivulla.
Muistan häämme. Ihanat, suurenmoiset häämme. Kaikki oli täydellistä. Juuri sellaista kuin halusimme. Sellaista kuin hän halusi. Olin onnellinen ja ylpeä. Tunsin itseni aina vahvaksi kun hän oli tyytyväinen.
Tässä kirjassa meillä on kaksi naista eri aikakausilta, jotka menevät naimisiin miehen kanssa, joka on varannut vihkikirkon keskustelematta suhteen toisen osapuolen kanssa (!). Kumpikaan liitoista ei jatku onnellisesti. Estherin mies Alex onkin aivan oppikirjan narsisti-manipuloija. Esther on halunnut eron ja tuntee nyt surua ja syyllisyyttäkin poikansa elämästä vuoroviikkolapsena. Lukijan näkökulmasta Esther pyrkii rakentamaan poikaansa vähän liiankin tiivistä suhdetta, mutta oppii lopussa kunnioittamaan lapsen itsenäisyyttä hieman paremmin.
Kirja jakaantuu kahteen osaan, hieman paikallaan junnaaviin tapaamisiin vanhan tammen alla Tukholmassa ja Italian matkaan. Rannassa ruokitaan vesilintuja leivän- ja pullanmuruilla (ei ei ei!!), herkutellaan sahramipullilla ja väitetään, että "Italiassa sahramia käytetään vain pastakastikkeeseen" (höpö höpö!). Kevään tullen krookukset alkavat kukkia niityllä ja Estherille tulee voimakas halu potkia kukkia ja hän tekeekin niin (??).
Matkassa Comojärvelle Italiaan sen sijaan on vauhtia ja tapahtumia, makuja ja värejä. Tarina toki on epäuskottava. Esther varaa viikonloppumatkan ja tutustuu sattumalta ruotsalaiseen Carinaan, joka railakkaan ystäväpiirinsä kanssa auttaa Estheriä löytämään Rutin, jonka sukunimi ja asuinpaikka (jossain Comojärven rannalla) ovat tuntemattomia. Pidin kuitenkin kirjan loppupuolesta, koska siitä voi suomalainenkin oppia rentoutta ja elämästä nauttimista. :)
(Alkuteos on nimeltään Och eken står där än.) Kirjassa on onnellinen loppu ja sellaisiahan me tarvitsemme. Loppusanoissa muistutetaan myös, että vaikeassakin elämäntilanteessa on apua saatavilla, ja annetaan muutamia yhteystietoja esim. Ensi- ja turvakotien liittoon ja Naisten Linjalle.
Briefly in English: Hello all and happy Sunday! In this post, there's a review of a book that is not the most impactful I've read in my life but one that I will read again. It happens partly in Northern Italy and that's why the photos (not taken by me) depict some pretty Italian views.
Joitakin näistä kuvista olen varmaan julkaissut aiemminkin, mutta tuskinpa se haittaa...
Tähänkään postaukseen ei voi jättää kommenttia. Pahoittelen!
Comments still disabled. Sorry!
